Tämän blogin ideana on toimia yhteisenä tilana työelämän kokemusten jakamiselle ja keskustelulle todellisista kokemuksista työssä. Tarkoitus on nostaa keskusteluun esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhoitoalalla työskentelevien ihmisten ja heidän asiakkaidensa kokemuksia elämästä nyky-Suomessa.
Useista sote-alan työyhteisöistä ja -organisaatioista on viime vuosina vahvistunut sama viesti: arjen työelämästä puuttuu yhteisiä kokemuksen jakamisen tiloja – eli sellaista samanarvoista arjen työn kokemusten jakamista, mitä hyödynnettäisiin todellisen, kestävän tuloksellisuuden aikaansaamiseksi. Sen sijaan esimerkiksi erilainen digitaalinen kirjaaminen ja raportointi on lisääntynyt koko ajan vähentäen aikaa varsinaiselta työltä – asiakkaan kohtaamiselta – ja sitä myötä myös palveluiden todelliselta kehittämiseltä. Myös muutoksen tahti voimistuu, ja kehittämistä on vaikea saada käytäntöön ennen kuin uusi kehittämis- ja muutosprosessi käynnistyy. Ja samalla on niin, että asiakastyötä, ihmistyötä, ei voi kehittää ilman aikaa olla ihmisen, asiakkaan, kanssa.
Nykyään suomalaisella sosiaali- ja terveydenhoitoalalla kilpaillaan, kilpailutetaan ja lauletaan teollisen tuotannon mekanistisen maailmankuvan, hajaantuneen luottamuksen ja digitaalisen tehostamisen lauluja. Lauluja, jotka voivat ihmistyössä heikentää tulosta entisestään, koska niistä on unohdettu itse toiminnan fokus – ihminen.
Sote-alalla työtään tekevien ihmisten ”ruohonjuuren” eli arkityön kokemusta ei hyödynnetä riittävästi työn kehittämisessä ja innovoinnissa. Se on resurssien tuhlausta. Yleinen organisaatio- ja projektijargon kyllä puhuu paljon työntekijä- ja asiakaslähtöisyydestä, mutta usein tuo puhe on vain ’papukaijojen pölinää’, koska itse työn käytännöissä arkityön kokemusten hyödyntäminen ei näy. Varsinaisia arjen asiantuntijoita ei kuulla.
Työntekijät – vaikkapa kotipalvelujen lähihoitajat, sairaaloiden sairaanhoitajat tai päihdepalvelujen matalan kynnyksen ammattilaiset – eivät pääse riittävästi kehittämään työtä, josta juuri heillä on eniten kokemusta ja ammattitaitoa. Heidän työnsä voidaan nähdä tai kokea aliarvostettuna tai statukseltaan alhaisena.
Asiakastyötä tekevät sosiaali- ja terveydenhoitoalan organisaatiot on alistettu ja altistettu teollisen tuotannon mallin mukaisiksi, vapaan kaupan ja kilpailun liukuhihnamoodiin, joka toki saattaa sopia auton valmistamiseen, mutta ei ihmisten auttamiseen ja hoitoon. Kun ihmistyön tekijät kilpailutetaan tekemään ammattitaitoaan ja kokemustaan vastaavaa työtä tehokkuusvaatimusten ehdoilla, ollaan metsässä. Trendikkäiden ’työn imun’, ’työn ilon’ ja työn mielekkyyden tulee syntyä työntekijästä itsestään, ei käskyttämällä tai pelotteilla.
Entäpä jos se todellinen tuottavuusloikka syntyykin siitä, että ruohon ääntä aletaan kuulla – ja sen kokemusta arvostaa? Miltä työelämä alkaisi näyttää, jos työntekijän ymmärrys työn todellisuudesta nousisi kehittämishankkeiden keskiöön? Tai jos nähtäisiin ihmistyön arvokkaan onnistumisen olevan yksi keskeisin tekijä, ei vain työn mielekkyyden ja merkityksellisyyden, vaan myös työn tuottavuuden kannalta?
Tässä blogissa keskustellaan tuottavuuskuperkeikoista: pyöräytetään ihminen takaisin ihmistyön keskiöön ja ajatellaan ”tuottavuutta” ihmisten kohtaamisista ja työn tietoisuudesta syntyvänä väistämättömänä sivutuotteena. Ajamme myös hyvinvoinnin, työn mielekkyyden, merkityksellisyyden ja onnellisuuden kokemusten asiaa vaihtoehtona tehokkuususkolle ja jatkuvan kasvun mantroille tiellä uuteen, kestävämpään työelämään.
Terveisin: yksi ruohon äänitorvi