Ruohon ääni – arjen asiantuntijoiden puhetta ihmistyöstä

Harvassa paikassa on ihmisellä mahdollisuus niin monenlaiseen vuorovaikutukseen kuin työpaikalla. Sanotaan että ystävät voi valita, mutta sukua ja työkavereita ei. Monesti emme voi vaikuttaa siihen, kenen kanssa olemme samassa huoneessa, samassa työvuorossa, samassa hississä, työpareina, saman komentoketjun lenkkeinä. Kun tekee pitkään töitä saman ihmisen kanssa, oppii tuntemaan hänen tapansa, hyvät ja huonot hetkensä. Tietää että nyt kannattaa olla hiljaa, kun tuo toinen on tuolla tuulella. Toisaalta tietää että kun minä nyt teen näin, työkaverin murjotus lieventyy ja kohta hänen kanssaan voi jutella niitä näitä työn lomassa.

Se on sitä hiljaista tietoa. Se on myös vastaus jonka saa omasta käytöksestään eli palaute. Jokainen meistä lähettää kaiken aikaa viestejä ympärilleen: puhetta, tekoja, eleitä, ilmeitä. Se miten niihin reagoidaan, on palautetta. Palautteeseen liittyy myös se että se ei ole yksipuolista. Vastapuolella on aina oltava mahdollisuus vastata annettuun palautteeseen. Siksi palautteen antamiselle ja vastaanottamiselle, siitä keskustelemiselle pitäisikin aina varata aikaa.

Aikoinaan ajateltiin palautetta ylhäältä alaspäin eli että esimies antaa palautetta alaiselle, ja alaisella on mahdollisuus vastata siihen. Nykyisin esimies ihan oikeutetusti odottaa alaiselta vastavuoroisuutta, palautetta siitä miten hänen työnsä ja johtamistapansa nähdään. Lisäksi nykyisissä työyhteisöissä puhutaan entistä enemmän myös vertaispalautteesta, ja sitä arvostetaan paljon. Kollega tietää minkälaisessa tilanteessa toinen on, miten paljon työtä ja ponnistusta jokin asia vaatii. Toisaalta hän myös tunnistaa toisen kokemat ilon aiheet ja saavutuksen hetket ja osaa iloita rinnalla ja mukana kun jokin työ saadaan päätökseen.

Esimies-alainen -suhteessa käytetään monesti termiä palautekeskustelu, työkavereiden kanssa ei ehkä olla näin virallisia vaan reflektoidaan, puidaan, käydään läpi tilanteita ja kohtaamisia. Samasta asiasta kuitenkin on kyse. On siis yhteinen keskustelulle varattu hetki. Kaikilla on aikaa ja mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Yhdessä pohditaan mikä meni hyvin, olisiko jokin voitu tehdä toisin, mitä ei missään nimessä enää toista kertaa tehdä, ja päätetään miten jatkossa edetään. Keskustelu päätetään kaikkia osapuolia arvostavassa ilmapiirissä, kenellekään ei pidä jäädä jotain hampaankoloon.

Parhaimmillaan vuorovaikutuksellisissa palautekeskusteluissa opitaan jotain, vähintään ymmärtämään toisen osapuolen näkemystä. Sillä ymmärryksellä on joskus vältetty sotiakin eli itse asiassa ei ole kyse mistään ”vähintään” asiasta. Ja ymmärrys voi johtaa positiiviseen noidankehään – parempaan palautekulttuuriin, parempaan työyhteisöön, parempaan tapaan tehdä töitä yhdessä kohti suuria tavoitteita.

”Suomalainen ottaa työnsä vakavasti.”
”Suomalaisilla on kova työmoraali.”
”Suomalainen ei pelleile töissä.”

Totisella työnteolla onkin suomalaisessa yhteiskunnassa saavutettu isoja asioita, ja tarinat niistä elävät. Koskelan Jussi loi suosta oikeastaan vain kuokkansa avulla, ellei nyt aivan imperiumia, niin ainakin arvostetun aseman yhteisössään sekä syystä kunnioitetun, arvokkaan perheen. Kun leipä loppui, Suomen kansa pani puolet petäjäistä, ja ”kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo”, uskoi ja luotti – ja lopulta kova työ kantoi satoa. Pieni maa maksoi noin 5000 kertaa suuremmalle maalle pienestä pussistaan sotakorvauksina 226 000 000 kultadollaria. Summa ei edes kuulosta todelta, vaan siltä kuin se kuuluisi satukirjaan. Mikään muu valtio ei onnistunut maksamaan velkaansa sopimuksista huolimatta. Kun Irwin lauloi työmiehen lauantaista, minä pikkulapsena hämmästelin viikko-ohjelmaa: työtä maanantaista lauantaihin, lauantaina viideltä saunaan ja jo kuudelta putkassa. Eipä siinä paljon aikaa jää leikille tai ylipäätään millekään. Ei ole mikään ihme, että tällaisten tarinoiden kasvattama kansa suhtautuu työhön vakavasti ja totisesti. Työ ei ole varsinaisesti leikin asia. Työ ja leikki ovat melkeinpä toistensa vastakohtia sisäisessä ohjelmoinnissamme.

Vai ovatko? Minkälaisia voisivat olla leikinlaskun ja leikillisyyden hetket työssä? Sanotaan, että leikki on lasten työtä – entä jos tämän lauseen kääntää ylösalaisin: työ on aikuisten leikkiä? Entä jos elämä onkin leikki? Ihan yhtä paljon kuin se on vakava velvollisuus ja totisinta totta, kiinni vain siitä miten asiaa ajattelemme? Voiko työssä leikkiä? Ihan leikilläni kysyin facebook-kavereiltani ja sain vastaukseksi riemastuttavan keskustelun. Vastanneiden työssä on paljon leikinlaskua, keppostelua ja yhteistä leikkiin uppoutumista. Toisissa työpaikoissa ei-niin-vakavia leikin hetkiä järjestetään ihan tahallaan, vaikkakin epävirallisesti: eräässäkin konttorissa on järjestetty Majava-aamu, jossa on katsottu majavadokumenttia, syöty majavakuppikakkuja ja pelattu majavavisaa, sekä Kvanttifysiikka-aamu, jolloin on yhdessä ihmetelty kvanttifysiikan saloja. Emma Seppälä Stanfordin yliopistosta mainitseekin tällaisen täysin erilaiseen ajatusmaailmaan hyppäämisen ja aiheesta harhautumisen eräänä onnellisuuden, hyvinvoinnin ja tuottavuuden rakennuspalikkana. Sen sijaan, että ”keskittyisimme aina olennaiseen”, epäolennainen tarjoaa iloisen, yhteisen hengitysaukon, ja mahdollisesti ajatusten vinksauttaminen eri asentoon auttaa avaamaan niiden jumeja aina siihen saakka, että voi syntyä tietä raivaavia radikaaleja ideoita. Joutilaisuus ja epäolennaisuus edistävät luovuutta ja näkemyksellisyyttä. Majava-aamu voi kuulostaa älyvapaalta hassuttelulta, mutta majavuudessa onkin suurta viisautta.

Toiset mainitsivat roolileikkien tärkeyden työn arjesta selviytymisessä. Joskus voi pukea ylleen sellaisen naamion joka auttaa selviämään tiukasta paikasta, esimerkiksi heittäytyä blondimmaksi kuin on, tai aikuisemmaksi kuin yleensä itsensä tuntee. Tai sitten voi, tietoisesti tai vähän vahingossa, puhua suunsa vierestä, tarjoten vaihtoehtoisia näkökulmia totuttuun. Monessa työpaikassa luodaan oma yhteinen kieli, ilman että ajatellaan sen olevan varsinaisesti leikkiä. Kuitenkin kieli sitoo yhteen ja luo tilan, jossa osataan tämän leikin säännöt. Se myös usein perustuu hauskanpitoon todellisuuden kustannuksella. Ystäväni, joka työskentelee sairaalaympäristössä, kertoi, että he kutsuvat antibiooteille resistenttiä vaarallista virusta lempinimellä ”marsu”. (Jyrsijöillä taitaa olla työelämän leikkikehässä jostain syystä erityisen rakas rooli.) Toinen sairaalaympäristössä työskentelevä ystäväni kertoi kuinka tärkeää on heittäytyä leikkiin sairaalaklovnien ja lapsipotilaiden kanssa. Pelot ja jännitykset helpottavat leikillä. Joskus tarvitaan jopa vähemmän lääkkeitä.

Keppostelu mainittiin tärkeänä työpaikkojen leikkinä. Eräät jekkupetterit asensivat työkaverinsa tietokoneen näyttöön verhot: ”Curtains for Windows”. Minun tietokoneeni näyttöä on joskus peittänyt jättisuuri Cheekin naama. Työpisteelläni asuva puutarhatonttu on löytynyt mitä ihmeellisimmiltä seikkailuilta. Kerran se oli tyhjentänyt melkein kokonaisen käsidesipullon ja oli hieman pyörryksissä oikosenaan työtuolissani kun saavuin paikalle. Työkaverini koko työpiste oli hänen eräänä aamuna työpaikalle saapuessaan teipattu esteradaksi. Mistään tuskin tulee yhtä lämmin ja ihana olo kuin käytännön pilan kohteeksi pääsemisestä. On ihanaa ajatella, että olen ollut kollegojen mielessä, kun he ovat väsänneet keppostaan.

Ja joskus kun työyhteisöt pääsevät leikin valtaan, positiivinen energia vie mukanaan. Eräs ystävä kertoi pelistä, johon osa suuren organisaation työporukasta antautui. Kesken kokouksen. Pelin tavoite oli päästä luikertelemalla läpi pahvilaatikosta. Pelivuorossa oli juuri virkaiältään korkeampi, arvokas ja korkokengän korosta täydelliseen kampaukseen saakka tyylikäs kollega, kun organisaation johtaja kurkkasi ovesta. Johtaja osoitti ilahtuneen hyväksyntänsä operaatiolle ja sai kaikki hyrisemään jaetun ilon ja hyvän työporukan aikaansaamasta tyytyväisyydestä.

Venla Sandgren tutki Metropolia-ammattikorkeakoulun lopputyössään aikuisten leikkimistä, ja toteaa, että aikuisen elämän velvollisuudet, työn tavoitteet ja paineet helposti kutistavat ja piilottavat leikin tavoittamattomiin. Leikki on tuottamatonta, ja yksi aikamme suurista myyteistä on tarve ja paine olla aina tuottava. Uskotaan, ettei tuottavilla olennoilla ei ole aikaa jonninjoutavaan pelleilyyn. Mutta etenkin leikin ja luovuuden liitto on monitahoinen ja kestävä. Leikki liittyy itse keksimiseen ja yllättämiseen, eikä ole hauskaa jos se on ennalta määrättyä tai jonkun muun meille keksimää tai myymää. Johtaja ei voi määrätä leikkimään, eikä konsultti myydä leikillisyyttä työyhteisöön, se on sisäsyntyistä. On kuitenkin mahdollista luoda työhön rakenteita ja kulttuuria, jotka tukevat leikkiä, ja joissa leikkiin heittäytyminen on mahdollista. Johtajan pahvilaatikkoleikin hyväksyvä katse onkin suurempi ele kuin vain hymähdys ovelta – sillä viestitään arvostuksen, vapauden ja luovuuden kulttuuria.

Eräs vastaaja on onnistunut luomaan työelämästä omien kestävien arvojen näköistä jopa siinä määrin, ettei hänen tarvitse enää erottaa työelämää muusta elämästä, tai määritellä sitä: ”onko se mitä teen työtä, leikkiä vai maailmanparannusta?”, hänen kysymyksensä kuului. Luulen, että yksi onnellisuuden salaisuuksista olisikin elää elämää, jossa ei enää tarvitsisi eritellä tekemisiään työksi ja kaikeksi muuksi.

Ukkini kuoli myöhään syksyllä 1995. Niin pahasti hänellä olivat jääneet työt kesken vielä 83 vuoden iässä, että viime voimillaan hän ponnisti aina vain ylös sairaalan sängystä. ”Ojan kaivuun”, hän vastasi, kun kysyttiin, minne hän aikoo. Toivon, että kun minun aikani koittaa, minäkään en pysy aloillani. Kun kysytään, minne matka, minä toivottavasti vastaan: ”Mulla on vielä leikit kesken”.

Lisää lukemista:
Runeberg, J.L. (1830). Saarijärven Paavo. Suom. Paavo Cajander.
Sandgren, V. (2016). Leikisti vai oikeesti?: Leikki aikuisen elämässä. Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Seppälä, E. (2016). Elä onnellisemmin. Käytännön opas onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin. HarperCollins Nordic.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sotakorvaukset

”Olen maltillinen ja suhtaudun tulevaan luottavaisena pelkäämättä mitään”, kuului erään sosiaali- ja terveysalan työtekijän itselleen tekemä lupaus työnhyvinvointinsa parantamiseksi hanketyöpajassa. Varsin viisas, mutta ei erityisen helppo tavoite alalla käynnissä olevassa myllerryksen tilassa.

Luottamus on viime vuosina noussut yhdeksi keskeiseksi käsitteeksi työelämässä – siitä on puhuttu jopa työelämän perusarvona. Kuunneltuamme sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden tarinoita, luottamuksen käsite onkin noussut esiin useassa yhteydessä työhyvinvoinnin ja asioiden sujuvuuden lähtökohtana. Kyse on luottamuksesta tulevaisuuteen, ympäröivään maailmaan, omaan itseen, työkavereihin, organisaatioon ja sen johtoon – sekä olennaisesti siitä palkitsevuuden tunteesta, kun on itse saavuttanut johdon, työtovereiden, asiakkaiden tai heidän omaistensa luottamuksen.

Luottamus parantaa työhyvinvointia ja sitä kautta se myös lisää tuottavuutta. Ilman luottamusta ihmiset eivät jaa tietoja keskenään, eivätkä ota riskejä. Luottamuksellisessa ilmapiirissä uskaltaa tehdä myös virheitä –­ ja oppia niistä. Luottamus vähentää stressiä ja auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä: Uskaltaa heittää ronskimpaakin huumoria, ja on mahdollista antaa ja ottaa vastaan myös negatiivista palautetta niin, että se nähdään yhteisenä asiana eikä henkilökohtaisena arvosteluna. Luottamuksellisessa ilmapiirissä voi olla oma itsensä eikä tarvitse varoa sanomisiaan: Työporukan pitäisi olla sellainen, että sä voit olla oma itsesi ja luottaa. Saat apua ja tukea, uskallat pyytää apua ja jos näkee että toinen on väsyneempi, uskaltaa mennä auttamaan. Ei sekään ole itsestään selvyys.

Luottamuksen merkitys kasvaa usein esimerkiksi tilanteissa, jossa yksilö näkee vain pienen osan kokonaiskuvasta. Luotanko, että työntekijät tekevät parhaansa läheiseni hoidossa? Luotanko, että työkaveri tekee työnsä hyvin, vaikka saattaakin tehdä sen eri tavalla kuin itse teen, ja tulee mahdollisesti eri ammatti-, kulttuuri-, tai sukupolvitaustasta? Luotanko, että esimies tekee parhaansa työmme mahdollistamiseksi? Luotanko, että vaikeasta tilanteesta huolimatta asioilla on yleensä tapana järjestyä?

Kuten alun viisaassa työhyvinvointilupauksessa, luottamukseen liittyy samanaikaisesti sekä maltillisuus että avoimuus; niin itseä, toisia kuin ympäröivää maailmaakin kohtaan. Tai, Peter Panin rohkaisun mukaan: pystyäksemme toteuttamaan haasteellisetkin tavoitteet tarvitsemme vain uskoa ja luottamusta – ja ripauksen keijupölyä.

Tunkkaisia vaatteita

lattialta keräät ja

nyt on kiire

5 X kello käy

 

Aamukahvit ruuhkassa

autot, bussit, tungosta

nyt on kiire

5X kello käy

 

Onko kiire? Suurin osa meistä työssäkäyvistä mainitsee kiireen aina, kun kysytään, mitä työhön kuuluu.  Kiire ikään kuin kuuluu mainita.  Ilman kiirettä emme ole kunnollisia työntekijöitä, se pitää meidät työn touhussa, tekee meistä uskottavia, tehokkaita, työteliäitä ja työpaikkamme arvoisia.  Kun olemme jatkuvassa kiireessä, lunastamme paikkamme kilpailussa yhä harvenevista (vanhanajan) työpaikoista, olemme merkityksellisiä ja tärkeitä työntekijöitä, tarvittuja, korvaamattomia….  Hei hetkinen!  Näinkö se menee?

Mitä siis on aika? Jos kukaan ei kysy minulta, tiedän; mutta jos minua pyydetään selittämään, en tiedä. – Augustinus

Kuka kiireen määrittelee? Mistä kiire-puhunta on alun perin syntynyt?

Nykyinen lineaarinen, kellon mittaama aikakäsitys on tuore ilmiö, joka on vaikuttanut arkeemme vasta muutaman vuosisadan vuoden ajan. Ajan mittaaminen aloitettiin varsinaisesti 1600-luvun loppupuoliskolla, kun kellon kantamisesta alkoi tulla tapa, kunnes siitä tuli luonteva osa arkea. Nykyajan (maailman)taloudessa noudatetaan kirjaimellisesti Benjamin Franklinin neuvoa, ”Aika on rahaa”.  Tämä sama jargon on tunkeutunut kaikkialle työelämään ja sen ansaintalogiikkaan.  Jos kaikki mitataan rahassa, on aika myös rahaa ja kiireinen ihminen on arvokas työntekijä.  Hän on aikaansaapa ja tehokas……vai onko?

Sinä olet ihminen muistatko?

Sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

Sinä olet ihminen muistatko?

Ihminen on paradoksaalinen olento – myös ajan ymmärtämisen ja ajan käytön suhteen. Hänen on vaikea olla paikoillaan, rauhoittua havainnoimaan ja pohdiskelemaan.  Tekemättömyys on ahdistavaa olennolle, jonka tulee touhuta koko ajan jotakin.

Ihmisen sisäsyntyinen vuorokausirytmi säilyy normaalisti toiminnan ja levon, päivän ja yön vaihteluissa ilman ’tahdistinta’. Rytmi on kuitenkin kytköksissä ympäristöön, jonka vihjeet voivat säädellä rytmiä ja sovittaa sen paikalliseen ympäristöön. Valon lisäksi rytmiä säätelevät myös sellaiset tekijät kuin ravinto, liikunta ja älyllinen aktiivisuus.  Ihminen on päiväeläin, jonka sisäinen kello tahdistaa hänen aivotoimintaansa, eli hän on yleensä aktiivisimmillaan päiväsaikaan – toki yksilöiden ja kulttuurien välillä on suuria eroja.  Unirytmi ja vireystila eivät välttämättä noudata samaa rytmiä.  Monilla nykyihmisillä levon ja aktiivisuuden tilat ovat sekaisin kiireen vuoksi.  Pakotamme itseämme toimiin silloinkin, kun meidän pitäisi levätä.  Ja sitten emme enää jaksa toimia silloin, kun olisi syytä olla aktiivinen tai valpas.  Valppauttamme syövät väsymyksen lisäksi jatkuvat ulkomaailman impulssit, joihin pyrimme reagoimaan: älypuhelimet piippailevat, sähköpostit poksahtelevat, kannettavat ja tabletit haastavat uusiin hommiin ja yöllä, kun uni ei tule, nettflixien adrenaliinitasot koukuttavat valvomaan vielä lisää.  Sitten syömme unilääkkeitä ja rauhoittavia, käytämme hyvinvointirannekkeita ja päivitämme kuntostatuksiamme, mittaamme verenpaineita ja juoksemme maratoneja – sekä fyysisesti että psyykkisesti.  Silloin tällöin nollaamme vetämällä kännit.  Raskas ja kiireinen työ vaatii raskaat ja kiireiset harrastukset.

Työpaikan käytävä

katseet tuntuu selässä

nyt on lujaa mentävä

5X kello käy

Mitä tälle kaikelle alituiselle kiiruhtamistouhulle voi oikein tehdä? Milloin sitä voisi pysähtyä mietiskelemään, että minkä perässä sitä juoksee ja miksi? Mitä kiireellä saavuttaa?  Onko se tavoittelemisen arvoista, oikeasti tärkeää?   Kannattaako sen eteen uhrata oma aika, terveys, ihmissuhteet, luonteva valppaus, havaintokyky – sekä yhteys itseen ja ulkomaailmaan? Mitä menetän, jos lopetan kiirehtimisen, hylkään kiireen?  Eräs työntekijä kertoi, että hän on lopettanut tietoisesti sanan ’kiire’ käyttämisen.  Se ei ollut helppoa aluksi, mutta oli tuottanut myöhemmin tulosta, antanut tilaa, aikaa ja avaruutta omaan tekemiseen.  Kun hän oli lopettanut sanan käytön, hän oli oppinut isoja asioita omista toimintatavoistaan – ja alkanut samalla opetella niistä pois.  Pieni, iso asia.

Sinä olet ihminen muistatko?

Sinä olet aava ja rannikko

Sinä olet jälkiä hangessa

Nariseva haipakka pellolla

Jos päästämme irti ’kaiken tavoittelemisen’ noidankehästä, niin kahleet kirpoavat, kun motivaatioksi nousevat toiset, tärkeämmät, asiat. Meillä on dramaattisesti sanottuna suoranainen sielun tarve tehdä asioita rauhassa, jotta voisimme laittaa niihin parastamme.  Ihminen on luovimmillaan silloin, kun saa luoda rauhassa – ja tehdä asioitaan/töitään syventyneenä niihin niin, että ymmärtää mitä tekee, näkee suurempia yhteyksiä ja kokee käyttävänsä täysipainoisesti omaa potentiaaliaan.  Useiden organisaatioiden työntekijät ovat kertoneet, että kun stressi ja kiire oikein syövät, asioita tulee tehtyä ’hutkimalla’ ja työn ilo sekä merkitys katoavat.  Samalla useimmat kokevat, etteivät käytä koko potentiaaliaan, eivät pääse tekemään sitä, mitä oikeasti osaavat ja haluavat.

Ongelmat alkavat, kun kiireestä syntynyt stressi kroonistuu. Stressireaktio mitätöi uusiutumiskyvyn.  Stressi vaikuttaa kudosten uusiutumiseen, elimistön elpymiseen ja uusiutumiskykyyn.  Sekä elimistömme että mielemme tarvitsevat tietyn määrän rauhaa ja tyyneyttä. Vastaavasti uudistuminen vaatii tyyneyttä ja rauhallisuutta – eikä sitä tarvitse etsiä tai tavoitella, se on jo meissä.

Jos alkaisimme käyttää kallista aikaamme enemmän siihen, että nauttisimme tekemisistämme ja meillä olisi aidosti hauskaa, olisi maailma aivan eri näköinen. Olemme astuneet kulutuksen ja tuotannon kiiruiseen ansaan: pitää tuottaa lisää ja lisää, jotta kulutettaisiin ja tuotettaisiin lisää.  Kiireesti.

Mutta evoluutio mahdollistaa toistaiseksi vielä muitakin mahdollisuuksia, jotka vastaavat kenties enemmän siihen sielun ikävään, mitä kaipaamme. Mihin sinä tartut?

Sinä olet ihminen muistatko?

Sinä olet tihkua ilmassa

Ratiseva hiekka saappaissa

Sinä olet syystä ja varmasta

Sinä olet varjoja puistossa

Pimeällä penkillä kastetta

• Blogin taustamusiikki: Zen Cafen Ihminen https://www.youtube.com/watch?v=gJIUpjO56dE?)

Ihminen on syvästi tarinoiden ja kertomusten muokkaama olento. Emme aina huomaakaan kuinka paljon perustamme olemistamme, olemustamme ja odotuksiamme tarinoille. Tarinat vaikuttavat myös onnellisuuteemme. Kuitenkin listaan voidaan lisätä vielä pari o-alkuista sanaa: tarinoiden ja kertomusten vallassa elämisessä on omat ongelmansa.

Tarinoiden voimasta ja vallasta on tehty roppakaupalla tutkimusta, ja se osoittaa, että samoin kuin useimmilla asioilla, tarinoillakin on puolensa ja puolensa (tutkijoilla on paha taipumus puhua usein tällä lailla ympäripyöreästi). Toisaalta tutkimukset sanovat, että tarinoilla ja kertomuksilla on eittämätön positiivinen vaikutus esimerkiksi identiteettiimme, itsetuntemukseemme tai traumoista selviämiseen. Tarinoiden ja tarinallistamisen avulla voi tehdä selkoa ja ymmärtää tilanteita ja kokemuksia. Ne yhdistävät ja vahvistavat, vaikuttavat ja vakuuttavat. Samalla tarinat voivat erotella, vahvistaa haitallisia malleja ja hämärtää tervettä kriittisyyttä. Maailmanlaajuisessa politiikassa puhutaan juuri nyt paljon ”totuudenjälkeisestä ajasta”, jossa tunteisiin vaikuttamisella on paljon suurempi jalansija kuin varsinaisilla faktoilla. Vaikuttamalla tunteisiin ja lietsomalla pelkoa ihmiset saadaan käyttäytymään halutulla tavalla, ja tarinoilla toden totta on suora linja tunnereaktioihin.

Työyhteisössä, kuten missä tahansa ihmisten muodostamassa yhteisössä, tarinat elävät ja voivat hyvin. Osa työyhteisöjen tarinoista on sellaisia, jotka kaikki tunnistavat ja mielellään allekirjoittavatkin, ja jotka vahvistavat jotain työyhteisön positiivista ominaisuutta – kuten vaikkapa työyhteisön hauskuutta ja huumorintajua, ja niiden mukanaan tuomaa yhteenkuuluvuutta ja sinnikkyyttä. Tarinat rakentavat työyhteisön identiteettiä ja uskomusta siitä, kuinka se tekee asioita – ja samalla tarina voi estää kokeilemasta uutta: ”Tuotahan kokeiltiin jo 90 -luvulla, eikä se silloinkaan toiminut!” tai ”Ei tämä porukka varmasti rupea sellaiseen…” Myös kärsimystarina voi ottaa vallan: työyhteisö juuttuu toistamaan erinäisissä yhteyksissä eri muodoissa sitä, kuinka kammottavan huonosti asiat ovat. Toisaalta läsnä ovat pienissä alaryhmissä, tai arkikielellä klikeissä, kerrotut tarinat, jotka hitsaavat kyllä kyseistä ryhmää yhteen, mutta saattavat olla negatiivisia tai toivottomia ja tehdä jokapäiväisen työn kokemuksista raskaampia kuin olisi tarpeen. Alaryhmissä huonolle voinnille työssä voidaan löytää myös syntipukki, josta tarinoissa kasvaa kohtuuttoman suuri ja inhottava hahmo. Kaiken tämän lisäksi tarinat toimivat sosiaalisina ja kulttuurisina normeina määrittäen perusteellisesti sitä, millaista ihmis- ja työelämän tulisi olla – mutta se onkin jo pidempi tarina…

Siksi on tärkeää tunnistaa tarinat, joita itse ja muiden kanssa yhteisössään kertoo, kuulee ja vahvistaa. Toisinaan tarina vie mukanaan, ja on mielekkäämpää esimerkiksi jäädä lähimpien työkavereiden kanssa toistelemaan omaa katastrofikertomusta tai kääntyä vaikkapa joitain työkavereita vastaan sen sijaan, että päästäisiin ratkaisemaan ongelmia, avaamaan solmuja ja rakentamaan uutta.

Mitä tapahtuisi, jos työyhteisön jäsenet oppisivat kysymään itseltään ”onko tämä todellinen kokemukseni, vai olenko joutunut tarinan valtaan?”. Entä jos työyhteisöissä jaettaisiin enemmän juuri niitä todellisia kokemuksia, työn mukanaan tuomia tuntemuksia arkipäiväisellä tasolla? Mitä jos aika ajoin oppisimme työssä pysähtymään ja reflektoimaan kokemustamme – miltä minusta tuntuu juuri nyt? Oppisimmeko paremmin huomaamaan oman todellisuutemme tarinoiden joukosta? Kokemustasolla lymyilee myös hyvinvointi, onnellisuus ja merkityksellisyyden kokemus, joskus se voi jäädä vain tarinoilta piiloon.

Tapasin tänä aamuna liikuntakeskuksen pukuhuoneessa hoitoalalle siirtymistä tekevän ammatinvaihtajan.  Mukava nainen oli tehnyt toistakymmentä vuotta työtä erilaisten yritysten myynti- ja asiakaspalvelussa.  Tuona aikana hänelle oli pikkuhiljaa vahvistunut, että työn sisältö ei riitä hänelle, että hän haluaa tehdä muutakin kuin vain paksuntaa firmojen omistajatahon lompakkoa.  Puhuimme pitkään asiakastyössä tapahtuvan kohtaamisen merkityksestä.  Miten intensiivinen suhde siinä hetkessä asiakkaaseen voi syntyäkään, mutta kaupan päätteeksi (tai vaikka kauppaa ei tulisikaan), suhde on pian ohi.  Nainen kertoi, miten hän oli alkanut miettiä asiakaskohtaamisen sisältöä, miltä se tuntui itselle ja mitä hän haluaisi oikeasti tehdä.  Hän kuvasi asiakaskohtaamisen intensiteettiä myös kehollisena kokemuksena.  Vuosien varrella, eri firmoissa työskennellessään hän oivalsi, että ei muistanut enää kohtaamisten jälkeen ihmisten kasvoja, sillä asiakaskohtaaminen oli alkanut menettää merkitystään.  Hän halusi jotakin muuta, olla jollakin tavalla enemmän hyödyksi, kohdata niin, että kerta ei jää ainoaksi, tehdä kokonaisvaltaisemmin hyvää.  Niinpä hän teki päätöksen kouluttautua sairaanhoitajaksi ja alkaa työskennellä vanhusten kanssa.

Olen tavannut edellisen naisen kaltaisia, myös miehiä, paljon viime vuosina erilaisten asiakaskohtaamiseen liittyvien projektien yhteydessä.  Iloisia ammatinvaihtajia tai vanhasta työstä rohkeasti tyhjän päälle heittäytyviä, hoitomaailmaan suunnistavia rohkelikkoja.  Aivan kuin heitä vaikuttaisi olevan yhä enemmän.  Olen jututtanut heistä monia ja useat ovat kertoneet, että ammatinvaihdokseen vaikuttivat eniten oma kutsumus, intohimo ja halu olla hyödyksi.  Kun olen kysynyt, mistä oivallus on tullut, he kertoivat sen kasvaneen pikkuhiljaa, mutta nopeimpia ovat olleet he, joiden keho on jollakin tavalla alkanut oireilla vanhassa, tyydyttämättömässä työssä.  Ihmiset olivat ymmärtäneet kehon viestit ja lopettaneet tekemästä sitä, missä eivät enää kokeneet olevansa riittävästi hyödyksi, mikä ei enää tuntunut merkitykselliseltä.

Hoitoalalla on paljon ihmisiä, jotka haluavat oikeasti auttaa, joilla on määrätön määrä hiljaista tietoa ja kokemusta – myös muusta kuin hoitotyöstä.  Moni alalle ’ulkopuolelta’ toisesta työstä tullut saattaa huomata sellaisia kehittämisen kohteita, joita alalla pitkäänkin ollut ei ole pistänyt – tai jaksanut pistää – merkille.  Näinä päivinä hoitoalalla kun on myös paljon heitä, jotka eivät työtä enää jaksaisi syystä tai toisesta tehdä.  Tai oikeastaan, useimmiten juuri siitä syystä, että esimerkiksi juuri keho oireilee…….

Mitä jos alkaisimme kuunnella enemmän oman kehon viestejä?  Mitä jos alkaisimme olla sille hyviä ja helliä, kehua ja kannustaa sitä, hyväksyä sen – kaikkine oikkuineen?  Mitä jos keho onkin se, joka tietää ennen kuin me itse, milloin on aika tehdä muutoksia omassa elämässä?

Työn merkityksestä puhutaan paljon. Halutaan tehdä työtä, jolla on merkitystä. Tai sitten merkitsee vain, että työstä saa palkan. Jos ollaan ihan ääripäissä – joko työn tärkeys täyttää koko elämän tai työn sisältö on täysin mitäänsanomaton – voi olla huolissaan. Mutta suurimmalla osalla meistä on varmaan kokemuksia työn merkityksellisyysasteikon koko skaalalta.

Kun olemme kyselleet, mistä sote-alalla työn merkityksen kokemukset syntyvät, niin vastaus on: asiakkaista. Merkitystä syntyy sekä asiakkaan hoitamisesta että asiakkaan kohtaamisesta. Eli ei riitä, että asiakas saa tarvitsemansa avun ja hoitotoimet sujuvat. Lisäksi halutaan, että asiakkaan kanssa on aikaa pysähtyä, kuunnella, olla läsnä myös henkisesti ja kohdata ihminen.

Painetta sote-alalla työtätekeville syntyy, kun aikataulut ja budjettiraamit kirittävät työntekoa. Mikä on riittävästi, sopivasti, liikaa tai liian vähän? Vaikka työnantajalta raamit työnteolle tulevat, niin loppujen lopuksi kyse on jokaisen omista kokemuksista.

Erilaisten kokemusten kirjo työn merkityksellisyydestä, kiireestä ja työhyvinvoinnista on valtava. Ja jokainen kokemus on yhtä oikea ja oikeutettu. Mutta työn ja yhteistyön kehittämiseksi tarvittaisiin tapoja tehdä kokemukset näkyviksi. Miten me omassa työyhteisössämme koemme asiat yksilöinä ja yhdessä? Mihin olemme tyytyväisiä ja mitä haluaisimme muuttaa? Tämä haastaa meidät etsimään tapoja, miten arvioida ja mitata kokemuksia. Mittaaminenhan ei sinällään ole itsetarkoitus, mutta sen avulla voidaan tehdä näkyviksi nykytila ja kehityksen suunta. Vanha johtamisen totuushan on, että sitä saat mitä mittaat. Miten mitata työn merkityksellisyyttä ja tyytyväisyyttä siihen? Ja miten sen mittarin tuloksista saisi johtamisen ykkösprioriteetin?

 

 

Tämän blogin ideana on toimia yhteisenä tilana työelämän kokemusten jakamiselle ja keskustelulle todellisista kokemuksista työssä. Tarkoitus on nostaa keskusteluun esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhoitoalalla työskentelevien ihmisten ja heidän asiakkaidensa kokemuksia elämästä nyky-Suomessa.

Useista sote-alan työyhteisöistä ja -organisaatioista on viime vuosina vahvistunut sama viesti: arjen työelämästä puuttuu yhteisiä kokemuksen jakamisen tiloja – eli sellaista samanarvoista arjen työn kokemusten jakamista, mitä hyödynnettäisiin todellisen, kestävän tuloksellisuuden aikaansaamiseksi.  Sen sijaan esimerkiksi erilainen digitaalinen kirjaaminen ja raportointi on lisääntynyt koko ajan vähentäen aikaa varsinaiselta työltä –  asiakkaan kohtaamiselta –  ja sitä myötä myös palveluiden todelliselta kehittämiseltä. Myös muutoksen tahti voimistuu, ja kehittämistä on vaikea saada käytäntöön ennen kuin uusi kehittämis- ja muutosprosessi käynnistyy. Ja samalla on niin, että asiakastyötä, ihmistyötä, ei voi kehittää ilman aikaa olla ihmisen, asiakkaan, kanssa.

Nykyään suomalaisella sosiaali- ja terveydenhoitoalalla kilpaillaan, kilpailutetaan ja lauletaan teollisen tuotannon mekanistisen maailmankuvan, hajaantuneen luottamuksen ja digitaalisen tehostamisen lauluja.  Lauluja, jotka voivat ihmistyössä heikentää tulosta entisestään, koska niistä on unohdettu itse toiminnan fokus – ihminen. 

Sote-alalla työtään tekevien ihmisten ”ruohonjuuren” eli arkityön kokemusta ei hyödynnetä riittävästi työn kehittämisessä ja innovoinnissa.  Se on resurssien tuhlausta.  Yleinen organisaatio- ja projektijargon kyllä puhuu paljon työntekijä- ja asiakaslähtöisyydestä, mutta usein tuo puhe on vain ’papukaijojen pölinää’, koska itse työn käytännöissä arkityön kokemusten hyödyntäminen ei näy. Varsinaisia arjen asiantuntijoita ei kuulla.

Työntekijät – vaikkapa kotipalvelujen lähihoitajat, sairaaloiden sairaanhoitajat tai päihdepalvelujen matalan kynnyksen ammattilaiset – eivät pääse riittävästi kehittämään työtä, josta juuri heillä on eniten kokemusta ja ammattitaitoa.  Heidän työnsä voidaan nähdä tai kokea aliarvostettuna tai statukseltaan alhaisena.

Asiakastyötä tekevät sosiaali- ja terveydenhoitoalan organisaatiot on alistettu ja altistettu teollisen tuotannon mallin mukaisiksi, vapaan kaupan ja kilpailun liukuhihnamoodiin, joka toki saattaa sopia auton valmistamiseen, mutta ei ihmisten auttamiseen ja hoitoon.  Kun ihmistyön tekijät kilpailutetaan tekemään ammattitaitoaan ja kokemustaan vastaavaa työtä tehokkuusvaatimusten ehdoilla, ollaan metsässä.  Trendikkäiden ’työn imun’, ’työn ilon’ ja työn mielekkyyden tulee syntyä työntekijästä itsestään, ei käskyttämällä tai pelotteilla.

Entäpä jos se todellinen tuottavuusloikka syntyykin siitä, että ruohon ääntä aletaan kuulla – ja sen kokemusta arvostaa? Miltä työelämä alkaisi näyttää, jos työntekijän ymmärrys työn todellisuudesta nousisi kehittämishankkeiden keskiöön? Tai jos nähtäisiin ihmistyön arvokkaan onnistumisen olevan yksi keskeisin tekijä, ei vain työn mielekkyyden ja merkityksellisyyden, vaan myös työn tuottavuuden kannalta?

Tässä blogissa keskustellaan tuottavuuskuperkeikoista: pyöräytetään ihminen takaisin ihmistyön keskiöön ja ajatellaan ”tuottavuutta” ihmisten kohtaamisista ja työn tietoisuudesta syntyvänä väistämättömänä sivutuotteena. Ajamme myös hyvinvoinnin, työn mielekkyyden, merkityksellisyyden ja onnellisuuden kokemusten asiaa vaihtoehtona tehokkuususkolle ja jatkuvan kasvun mantroille tiellä uuteen, kestävämpään työelämään.

Terveisin: yksi ruohon äänitorvi