Ihminen on syvästi tarinoiden ja kertomusten muokkaama olento. Emme aina huomaakaan kuinka paljon perustamme olemistamme, olemustamme ja odotuksiamme tarinoille. Tarinat vaikuttavat myös onnellisuuteemme. Kuitenkin listaan voidaan lisätä vielä pari o-alkuista sanaa: tarinoiden ja kertomusten vallassa elämisessä on omat ongelmansa.
Tarinoiden voimasta ja vallasta on tehty roppakaupalla tutkimusta, ja se osoittaa, että samoin kuin useimmilla asioilla, tarinoillakin on puolensa ja puolensa (tutkijoilla on paha taipumus puhua usein tällä lailla ympäripyöreästi). Toisaalta tutkimukset sanovat, että tarinoilla ja kertomuksilla on eittämätön positiivinen vaikutus esimerkiksi identiteettiimme, itsetuntemukseemme tai traumoista selviämiseen. Tarinoiden ja tarinallistamisen avulla voi tehdä selkoa ja ymmärtää tilanteita ja kokemuksia. Ne yhdistävät ja vahvistavat, vaikuttavat ja vakuuttavat. Samalla tarinat voivat erotella, vahvistaa haitallisia malleja ja hämärtää tervettä kriittisyyttä. Maailmanlaajuisessa politiikassa puhutaan juuri nyt paljon ”totuudenjälkeisestä ajasta”, jossa tunteisiin vaikuttamisella on paljon suurempi jalansija kuin varsinaisilla faktoilla. Vaikuttamalla tunteisiin ja lietsomalla pelkoa ihmiset saadaan käyttäytymään halutulla tavalla, ja tarinoilla toden totta on suora linja tunnereaktioihin.
Työyhteisössä, kuten missä tahansa ihmisten muodostamassa yhteisössä, tarinat elävät ja voivat hyvin. Osa työyhteisöjen tarinoista on sellaisia, jotka kaikki tunnistavat ja mielellään allekirjoittavatkin, ja jotka vahvistavat jotain työyhteisön positiivista ominaisuutta – kuten vaikkapa työyhteisön hauskuutta ja huumorintajua, ja niiden mukanaan tuomaa yhteenkuuluvuutta ja sinnikkyyttä. Tarinat rakentavat työyhteisön identiteettiä ja uskomusta siitä, kuinka se tekee asioita – ja samalla tarina voi estää kokeilemasta uutta: ”Tuotahan kokeiltiin jo 90 -luvulla, eikä se silloinkaan toiminut!” tai ”Ei tämä porukka varmasti rupea sellaiseen…” Myös kärsimystarina voi ottaa vallan: työyhteisö juuttuu toistamaan erinäisissä yhteyksissä eri muodoissa sitä, kuinka kammottavan huonosti asiat ovat. Toisaalta läsnä ovat pienissä alaryhmissä, tai arkikielellä klikeissä, kerrotut tarinat, jotka hitsaavat kyllä kyseistä ryhmää yhteen, mutta saattavat olla negatiivisia tai toivottomia ja tehdä jokapäiväisen työn kokemuksista raskaampia kuin olisi tarpeen. Alaryhmissä huonolle voinnille työssä voidaan löytää myös syntipukki, josta tarinoissa kasvaa kohtuuttoman suuri ja inhottava hahmo. Kaiken tämän lisäksi tarinat toimivat sosiaalisina ja kulttuurisina normeina määrittäen perusteellisesti sitä, millaista ihmis- ja työelämän tulisi olla – mutta se onkin jo pidempi tarina…
Siksi on tärkeää tunnistaa tarinat, joita itse ja muiden kanssa yhteisössään kertoo, kuulee ja vahvistaa. Toisinaan tarina vie mukanaan, ja on mielekkäämpää esimerkiksi jäädä lähimpien työkavereiden kanssa toistelemaan omaa katastrofikertomusta tai kääntyä vaikkapa joitain työkavereita vastaan sen sijaan, että päästäisiin ratkaisemaan ongelmia, avaamaan solmuja ja rakentamaan uutta.
Mitä tapahtuisi, jos työyhteisön jäsenet oppisivat kysymään itseltään ”onko tämä todellinen kokemukseni, vai olenko joutunut tarinan valtaan?”. Entä jos työyhteisöissä jaettaisiin enemmän juuri niitä todellisia kokemuksia, työn mukanaan tuomia tuntemuksia arkipäiväisellä tasolla? Mitä jos aika ajoin oppisimme työssä pysähtymään ja reflektoimaan kokemustamme – miltä minusta tuntuu juuri nyt? Oppisimmeko paremmin huomaamaan oman todellisuutemme tarinoiden joukosta? Kokemustasolla lymyilee myös hyvinvointi, onnellisuus ja merkityksellisyyden kokemus, joskus se voi jäädä vain tarinoilta piiloon.