Tunkkaisia vaatteita
lattialta keräät ja
nyt on kiire
5 X kello käy
Aamukahvit ruuhkassa
autot, bussit, tungosta
nyt on kiire
5X kello käy
Onko kiire? Suurin osa meistä työssäkäyvistä mainitsee kiireen aina, kun kysytään, mitä työhön kuuluu. Kiire ikään kuin kuuluu mainita. Ilman kiirettä emme ole kunnollisia työntekijöitä, se pitää meidät työn touhussa, tekee meistä uskottavia, tehokkaita, työteliäitä ja työpaikkamme arvoisia. Kun olemme jatkuvassa kiireessä, lunastamme paikkamme kilpailussa yhä harvenevista (vanhanajan) työpaikoista, olemme merkityksellisiä ja tärkeitä työntekijöitä, tarvittuja, korvaamattomia…. Hei hetkinen! Näinkö se menee?
Mitä siis on aika? Jos kukaan ei kysy minulta, tiedän; mutta jos minua pyydetään selittämään, en tiedä. – Augustinus
Kuka kiireen määrittelee? Mistä kiire-puhunta on alun perin syntynyt?
Nykyinen lineaarinen, kellon mittaama aikakäsitys on tuore ilmiö, joka on vaikuttanut arkeemme vasta muutaman vuosisadan vuoden ajan. Ajan mittaaminen aloitettiin varsinaisesti 1600-luvun loppupuoliskolla, kun kellon kantamisesta alkoi tulla tapa, kunnes siitä tuli luonteva osa arkea. Nykyajan (maailman)taloudessa noudatetaan kirjaimellisesti Benjamin Franklinin neuvoa, ”Aika on rahaa”. Tämä sama jargon on tunkeutunut kaikkialle työelämään ja sen ansaintalogiikkaan. Jos kaikki mitataan rahassa, on aika myös rahaa ja kiireinen ihminen on arvokas työntekijä. Hän on aikaansaapa ja tehokas……vai onko?
Sinä olet ihminen muistatko?
Sinä olet aava ja rannikko
sinä olet tuulia latvoissa
natiseva silta ja nauloja
Sinä olet ihminen muistatko?
Ihminen on paradoksaalinen olento – myös ajan ymmärtämisen ja ajan käytön suhteen. Hänen on vaikea olla paikoillaan, rauhoittua havainnoimaan ja pohdiskelemaan. Tekemättömyys on ahdistavaa olennolle, jonka tulee touhuta koko ajan jotakin.
Ihmisen sisäsyntyinen vuorokausirytmi säilyy normaalisti toiminnan ja levon, päivän ja yön vaihteluissa ilman ’tahdistinta’. Rytmi on kuitenkin kytköksissä ympäristöön, jonka vihjeet voivat säädellä rytmiä ja sovittaa sen paikalliseen ympäristöön. Valon lisäksi rytmiä säätelevät myös sellaiset tekijät kuin ravinto, liikunta ja älyllinen aktiivisuus. Ihminen on päiväeläin, jonka sisäinen kello tahdistaa hänen aivotoimintaansa, eli hän on yleensä aktiivisimmillaan päiväsaikaan – toki yksilöiden ja kulttuurien välillä on suuria eroja. Unirytmi ja vireystila eivät välttämättä noudata samaa rytmiä. Monilla nykyihmisillä levon ja aktiivisuuden tilat ovat sekaisin kiireen vuoksi. Pakotamme itseämme toimiin silloinkin, kun meidän pitäisi levätä. Ja sitten emme enää jaksa toimia silloin, kun olisi syytä olla aktiivinen tai valpas. Valppauttamme syövät väsymyksen lisäksi jatkuvat ulkomaailman impulssit, joihin pyrimme reagoimaan: älypuhelimet piippailevat, sähköpostit poksahtelevat, kannettavat ja tabletit haastavat uusiin hommiin ja yöllä, kun uni ei tule, nettflixien adrenaliinitasot koukuttavat valvomaan vielä lisää. Sitten syömme unilääkkeitä ja rauhoittavia, käytämme hyvinvointirannekkeita ja päivitämme kuntostatuksiamme, mittaamme verenpaineita ja juoksemme maratoneja – sekä fyysisesti että psyykkisesti. Silloin tällöin nollaamme vetämällä kännit. Raskas ja kiireinen työ vaatii raskaat ja kiireiset harrastukset.
Työpaikan käytävä
katseet tuntuu selässä
nyt on lujaa mentävä
5X kello käy
Mitä tälle kaikelle alituiselle kiiruhtamistouhulle voi oikein tehdä? Milloin sitä voisi pysähtyä mietiskelemään, että minkä perässä sitä juoksee ja miksi? Mitä kiireellä saavuttaa? Onko se tavoittelemisen arvoista, oikeasti tärkeää? Kannattaako sen eteen uhrata oma aika, terveys, ihmissuhteet, luonteva valppaus, havaintokyky – sekä yhteys itseen ja ulkomaailmaan? Mitä menetän, jos lopetan kiirehtimisen, hylkään kiireen? Eräs työntekijä kertoi, että hän on lopettanut tietoisesti sanan ’kiire’ käyttämisen. Se ei ollut helppoa aluksi, mutta oli tuottanut myöhemmin tulosta, antanut tilaa, aikaa ja avaruutta omaan tekemiseen. Kun hän oli lopettanut sanan käytön, hän oli oppinut isoja asioita omista toimintatavoistaan – ja alkanut samalla opetella niistä pois. Pieni, iso asia.
Sinä olet ihminen muistatko?
Sinä olet aava ja rannikko
Sinä olet jälkiä hangessa
Nariseva haipakka pellolla
Jos päästämme irti ’kaiken tavoittelemisen’ noidankehästä, niin kahleet kirpoavat, kun motivaatioksi nousevat toiset, tärkeämmät, asiat. Meillä on dramaattisesti sanottuna suoranainen sielun tarve tehdä asioita rauhassa, jotta voisimme laittaa niihin parastamme. Ihminen on luovimmillaan silloin, kun saa luoda rauhassa – ja tehdä asioitaan/töitään syventyneenä niihin niin, että ymmärtää mitä tekee, näkee suurempia yhteyksiä ja kokee käyttävänsä täysipainoisesti omaa potentiaaliaan. Useiden organisaatioiden työntekijät ovat kertoneet, että kun stressi ja kiire oikein syövät, asioita tulee tehtyä ’hutkimalla’ ja työn ilo sekä merkitys katoavat. Samalla useimmat kokevat, etteivät käytä koko potentiaaliaan, eivät pääse tekemään sitä, mitä oikeasti osaavat ja haluavat.
Ongelmat alkavat, kun kiireestä syntynyt stressi kroonistuu. Stressireaktio mitätöi uusiutumiskyvyn. Stressi vaikuttaa kudosten uusiutumiseen, elimistön elpymiseen ja uusiutumiskykyyn. Sekä elimistömme että mielemme tarvitsevat tietyn määrän rauhaa ja tyyneyttä. Vastaavasti uudistuminen vaatii tyyneyttä ja rauhallisuutta – eikä sitä tarvitse etsiä tai tavoitella, se on jo meissä.
Jos alkaisimme käyttää kallista aikaamme enemmän siihen, että nauttisimme tekemisistämme ja meillä olisi aidosti hauskaa, olisi maailma aivan eri näköinen. Olemme astuneet kulutuksen ja tuotannon kiiruiseen ansaan: pitää tuottaa lisää ja lisää, jotta kulutettaisiin ja tuotettaisiin lisää. Kiireesti.
Mutta evoluutio mahdollistaa toistaiseksi vielä muitakin mahdollisuuksia, jotka vastaavat kenties enemmän siihen sielun ikävään, mitä kaipaamme. Mihin sinä tartut?
Sinä olet ihminen muistatko?
Sinä olet tihkua ilmassa
Ratiseva hiekka saappaissa
Sinä olet syystä ja varmasta
Sinä olet varjoja puistossa
Pimeällä penkillä kastetta
- Blogin taustamusiikki: Zen Cafen Ihminen https://www.youtube.com/watch?v=gJIUpjO56dE?)