”Suomalainen ottaa työnsä vakavasti.”
”Suomalaisilla on kova työmoraali.”
”Suomalainen ei pelleile töissä.”
Totisella työnteolla onkin suomalaisessa yhteiskunnassa saavutettu isoja asioita, ja tarinat niistä elävät. Koskelan Jussi loi suosta oikeastaan vain kuokkansa avulla, ellei nyt aivan imperiumia, niin ainakin arvostetun aseman yhteisössään sekä syystä kunnioitetun, arvokkaan perheen. Kun leipä loppui, Suomen kansa pani puolet petäjäistä, ja ”kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo”, uskoi ja luotti – ja lopulta kova työ kantoi satoa. Pieni maa maksoi noin 5000 kertaa suuremmalle maalle pienestä pussistaan sotakorvauksina 226 000 000 kultadollaria. Summa ei edes kuulosta todelta, vaan siltä kuin se kuuluisi satukirjaan. Mikään muu valtio ei onnistunut maksamaan velkaansa sopimuksista huolimatta. Kun Irwin lauloi työmiehen lauantaista, minä pikkulapsena hämmästelin viikko-ohjelmaa: työtä maanantaista lauantaihin, lauantaina viideltä saunaan ja jo kuudelta putkassa. Eipä siinä paljon aikaa jää leikille tai ylipäätään millekään. Ei ole mikään ihme, että tällaisten tarinoiden kasvattama kansa suhtautuu työhön vakavasti ja totisesti. Työ ei ole varsinaisesti leikin asia. Työ ja leikki ovat melkeinpä toistensa vastakohtia sisäisessä ohjelmoinnissamme.
Vai ovatko? Minkälaisia voisivat olla leikinlaskun ja leikillisyyden hetket työssä? Sanotaan, että leikki on lasten työtä – entä jos tämän lauseen kääntää ylösalaisin: työ on aikuisten leikkiä? Entä jos elämä onkin leikki? Ihan yhtä paljon kuin se on vakava velvollisuus ja totisinta totta, kiinni vain siitä miten asiaa ajattelemme? Voiko työssä leikkiä? Ihan leikilläni kysyin facebook-kavereiltani ja sain vastaukseksi riemastuttavan keskustelun. Vastanneiden työssä on paljon leikinlaskua, keppostelua ja yhteistä leikkiin uppoutumista. Toisissa työpaikoissa ei-niin-vakavia leikin hetkiä järjestetään ihan tahallaan, vaikkakin epävirallisesti: eräässäkin konttorissa on järjestetty Majava-aamu, jossa on katsottu majavadokumenttia, syöty majavakuppikakkuja ja pelattu majavavisaa, sekä Kvanttifysiikka-aamu, jolloin on yhdessä ihmetelty kvanttifysiikan saloja. Emma Seppälä Stanfordin yliopistosta mainitseekin tällaisen täysin erilaiseen ajatusmaailmaan hyppäämisen ja aiheesta harhautumisen eräänä onnellisuuden, hyvinvoinnin ja tuottavuuden rakennuspalikkana. Sen sijaan, että ”keskittyisimme aina olennaiseen”, epäolennainen tarjoaa iloisen, yhteisen hengitysaukon, ja mahdollisesti ajatusten vinksauttaminen eri asentoon auttaa avaamaan niiden jumeja aina siihen saakka, että voi syntyä tietä raivaavia radikaaleja ideoita. Joutilaisuus ja epäolennaisuus edistävät luovuutta ja näkemyksellisyyttä. Majava-aamu voi kuulostaa älyvapaalta hassuttelulta, mutta majavuudessa onkin suurta viisautta.
Toiset mainitsivat roolileikkien tärkeyden työn arjesta selviytymisessä. Joskus voi pukea ylleen sellaisen naamion joka auttaa selviämään tiukasta paikasta, esimerkiksi heittäytyä blondimmaksi kuin on, tai aikuisemmaksi kuin yleensä itsensä tuntee. Tai sitten voi, tietoisesti tai vähän vahingossa, puhua suunsa vierestä, tarjoten vaihtoehtoisia näkökulmia totuttuun. Monessa työpaikassa luodaan oma yhteinen kieli, ilman että ajatellaan sen olevan varsinaisesti leikkiä. Kuitenkin kieli sitoo yhteen ja luo tilan, jossa osataan tämän leikin säännöt. Se myös usein perustuu hauskanpitoon todellisuuden kustannuksella. Ystäväni, joka työskentelee sairaalaympäristössä, kertoi, että he kutsuvat antibiooteille resistenttiä vaarallista virusta lempinimellä ”marsu”. (Jyrsijöillä taitaa olla työelämän leikkikehässä jostain syystä erityisen rakas rooli.) Toinen sairaalaympäristössä työskentelevä ystäväni kertoi kuinka tärkeää on heittäytyä leikkiin sairaalaklovnien ja lapsipotilaiden kanssa. Pelot ja jännitykset helpottavat leikillä. Joskus tarvitaan jopa vähemmän lääkkeitä.
Keppostelu mainittiin tärkeänä työpaikkojen leikkinä. Eräät jekkupetterit asensivat työkaverinsa tietokoneen näyttöön verhot: ”Curtains for Windows”. Minun tietokoneeni näyttöä on joskus peittänyt jättisuuri Cheekin naama. Työpisteelläni asuva puutarhatonttu on löytynyt mitä ihmeellisimmiltä seikkailuilta. Kerran se oli tyhjentänyt melkein kokonaisen käsidesipullon ja oli hieman pyörryksissä oikosenaan työtuolissani kun saavuin paikalle. Työkaverini koko työpiste oli hänen eräänä aamuna työpaikalle saapuessaan teipattu esteradaksi. Mistään tuskin tulee yhtä lämmin ja ihana olo kuin käytännön pilan kohteeksi pääsemisestä. On ihanaa ajatella, että olen ollut kollegojen mielessä, kun he ovat väsänneet keppostaan.
Ja joskus kun työyhteisöt pääsevät leikin valtaan, positiivinen energia vie mukanaan. Eräs ystävä kertoi pelistä, johon osa suuren organisaation työporukasta antautui. Kesken kokouksen. Pelin tavoite oli päästä luikertelemalla läpi pahvilaatikosta. Pelivuorossa oli juuri virkaiältään korkeampi, arvokas ja korkokengän korosta täydelliseen kampaukseen saakka tyylikäs kollega, kun organisaation johtaja kurkkasi ovesta. Johtaja osoitti ilahtuneen hyväksyntänsä operaatiolle ja sai kaikki hyrisemään jaetun ilon ja hyvän työporukan aikaansaamasta tyytyväisyydestä.
Venla Sandgren tutki Metropolia-ammattikorkeakoulun lopputyössään aikuisten leikkimistä, ja toteaa, että aikuisen elämän velvollisuudet, työn tavoitteet ja paineet helposti kutistavat ja piilottavat leikin tavoittamattomiin. Leikki on tuottamatonta, ja yksi aikamme suurista myyteistä on tarve ja paine olla aina tuottava. Uskotaan, ettei tuottavilla olennoilla ei ole aikaa jonninjoutavaan pelleilyyn. Mutta etenkin leikin ja luovuuden liitto on monitahoinen ja kestävä. Leikki liittyy itse keksimiseen ja yllättämiseen, eikä ole hauskaa jos se on ennalta määrättyä tai jonkun muun meille keksimää tai myymää. Johtaja ei voi määrätä leikkimään, eikä konsultti myydä leikillisyyttä työyhteisöön, se on sisäsyntyistä. On kuitenkin mahdollista luoda työhön rakenteita ja kulttuuria, jotka tukevat leikkiä, ja joissa leikkiin heittäytyminen on mahdollista. Johtajan pahvilaatikkoleikin hyväksyvä katse onkin suurempi ele kuin vain hymähdys ovelta – sillä viestitään arvostuksen, vapauden ja luovuuden kulttuuria.
Eräs vastaaja on onnistunut luomaan työelämästä omien kestävien arvojen näköistä jopa siinä määrin, ettei hänen tarvitse enää erottaa työelämää muusta elämästä, tai määritellä sitä: ”onko se mitä teen työtä, leikkiä vai maailmanparannusta?”, hänen kysymyksensä kuului. Luulen, että yksi onnellisuuden salaisuuksista olisikin elää elämää, jossa ei enää tarvitsisi eritellä tekemisiään työksi ja kaikeksi muuksi.
Ukkini kuoli myöhään syksyllä 1995. Niin pahasti hänellä olivat jääneet työt kesken vielä 83 vuoden iässä, että viime voimillaan hän ponnisti aina vain ylös sairaalan sängystä. ”Ojan kaivuun”, hän vastasi, kun kysyttiin, minne hän aikoo. Toivon, että kun minun aikani koittaa, minäkään en pysy aloillani. Kun kysytään, minne matka, minä toivottavasti vastaan: ”Mulla on vielä leikit kesken”.
Lisää lukemista:
Runeberg, J.L. (1830). Saarijärven Paavo. Suom. Paavo Cajander.
Sandgren, V. (2016). Leikisti vai oikeesti?: Leikki aikuisen elämässä. Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Seppälä, E. (2016). Elä onnellisemmin. Käytännön opas onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin. HarperCollins Nordic.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sotakorvaukset